Yhteiskuntaamme riivaa edelleen ilmiselvä kahtijakoisuus. Kuvitelmat ”keskivertoa paremmista” sekä ”keskiverroista” opiskelijoista elää yhä ja nuoriin kohdistuva paine varsinkin lukion suorittaneiden perheiden suunnalta on huomattava. Kuva siitä, että lukion valitsevat vain paremmat opiskelijat on vanhoollinen näkökanta, kun puhutaan yhteisestä toisesta asteesta ja sellaisesta asiasta kuin yleinen jatko-opintokelpoisuus joka takaa niin lukiotutkinnon kuin vähintään kolmivuotisen ammatillisen perustutkinnon suorittaneelle oikeuden hakea ammattikorkeakoulu- sekä yliopistotutkintoihin johtavaan koulutukseen. 2000-luvun edetessä ammatillinen koulutus on nostanut huomattavaa suosiotaan nuorison keskuudessa ja tällä hetkellä enemmistö peruskoulunsa päättävistä nuorista valitsee ammatillisen peruskoulutuksen.

Presidentinvaaleissa puhuttiin ”Haavisto-ilmiöstä.” Se oli ilmiö, joka sai nuorison liikkeelle äänestämään avoimemman Suomen puolesta. Vaikka Haavisto vaalit lopulta hävisikin, antoi hänen äänimääränsä ymmärtää, että Suomi on muuttumassa avoimempaan, solidaarisempaan ja inhimillisempään suuntaan. Toisen asteen asiaa voitaisiinkin helposti kuvata sanalla ”amisilmiö”, jossa autonkorjaaja onkin yllättävän mielenkiintoinen vaihtoehto yhdeksän vuoden peruskouluopintojen jälkeen.

Suomen duaalimalli on huomioitu toimivaksi myös ulkomailla. Naapurimaassamme Ruotsissa mallia pyrittiin viemään vielä pidemmälle luomalla koulu, joka yhdistää sekä akateemiset että ammatilliset opinnot yhteen ja samaan pakettiin. Suomen ei pidä lähteä tätä mallia seuraamaan, vaan kehittää avoimempaa yhteistyötä kahden opintomuodon välillä sekä rohkaista opiskelijoita kokeilemaan esimerkiksi kaksois- tai jopa kolmoistutkintoa, tai vähintään suorittamaan yksittäisiä kursseja eri opiskelumuodoista (esim. ammattiin opiskeleva voi hyvin kehittää omaa ammattitaitoaan ja jatko-opintomahdollisuuksiaan valitsemalla matematiikan opintoja lukiosta, kun taas lukiolainen voisi parantaa ammatillista osaamistaan jonkin erikoisalan tietyllä kurssilla). Nämä ovat asioita, jotka tuntuvat lukiolaisia pelottavan – itse olen ymmälläni, miksi ihmeessä? Tekin astutte jalallanne työelämään, ennemmin tai myöhemmin. Jos yhä useampi lukiossakin opiskeleva nuori hakeutuu ammatilliseen koulutukseen, miksei tämä toimisi myös toisinpäin?

Hyvänä esimerkkinä, varsinkin suuremmissa kunnissa, on kesätyöpaikkojen riittämättömyys nuorille. Opiskelija kaipaisi kipeästi rahaa opintoihinsa, mutta työpaikat ovat kiven alla. Tässä tapauksessa ammattiopistolaiset ja lukiolaiset kilpailevat samoista työpaikoista ja minusta tuntuu siltä, että amikset ovat tässä tapauksessa hieman paremmalla viivalla. Suurimmalla osalla ammattiin opiskelevista on allaan työkokemusta vähintäänkin työssäoppimisista, kun taas lukiolaisten työkokemus – jos sellaista on, löytyy koulukohtaisista vapaaehtoisista tet-jaksoista, jotka yleisemmin eivät kestä viikkoa pidempään.

Mutta palatakseni paikalliselle tasolle ja takaisin Jyväskylään, on kaikkien nuorten huulilla Jyväskylän lukioverkkouudistus ja sen seuraukset. Itse näen lukioverkkouudistuksen vähintäänkin tervetulleena, joka avaa ja parantaa entisestään opiskelijoiden vapaata liikkuvuutta koulutusmuotojen välillä ja tuo sitä kaivattua muutosta jo vanhentuneeseen ajattelutapaan kahdesta eri koulusta. Jyväskylän Lyseon lukiolla on toki pitkät perinteet kaupunkimme katukuvassa ja voi olla että sen koulukäyttö jatkuu (http://www.jyvaskyla.fi/ajankohtaista/1/51359 Jyväskylän sivistyslautakunnan lausunto lukioverkkouudistuksesta 7.2.2012) mutta jos niin ei käy, ei Lyseon henki katoa kaupungistamme. Lyseon rakennus säilytetään ja sieltä valmistuneet voivat edelleen olla ylpeitä siitä, että valmistuivat Suomen ensimmäisestä suomenkielisestä oppikoulusta. Lyseossa on kuitenkin allergiaherkillä vaikea opiskella eikä minusta ole oikein, että rakennusta joka aiheuttaa pahimmassa tapauksessa jopa vakavia hengitysoireita ihmisille, käytetään opetuskäytössä. Lukiokoulutuksen keskittäminen keskusta-alueelle on myös järkevää opiskelijoiden yleisen liikkuvuuden takia. Se auttaa opiskelijoita, joilla ei ole aikaa toiselle kurssille vaihtamiseen kuin 30 minuuttia, vaikka kurssi sijaitsisi toisessa oppilaitoksessa 20-30 kilometrin päässä omasta oppilaitoksestasi, mutta se auttaa myös vähäosaisten perheiden opiskelijoita, joilla ei ole mahdollisuutta hankkia jokseenkin kallista opiskelijabussikorttia paikallisliikenteeseen. Itse olen sellaisesta perheestä ja tiedän, että sellainenkin summa tekee kipeää. On tärkeää ajatella omia intressejään opiskelijana, mutta pitää muistaa myös se tosiasia että elämme yhteiskunnassa, jossa ympärillä on myös muita ihmisiä.